FEMINISTINEN KESÄ – VIIKON KOLUMNI

 Alisa (Marika Parkkomäki) Lena Séraphinin lyhytelokuvassa Kello & Kulta, 2006.

Kuva: Pasi Autio

Lena Séraphin: Feminismi toimintana

Feminismi ei ole erityispiirre eikä näkemys tai ominaisuus.

Feminismi on toimintaa.

Vältän kuvaamasta feminismiä, joka olisi jollain lailla juuri minun, ja pohdin mieluummin feminismin ja omistamiseen viittaavien possessiivipronominien välistä yhteyttä. Tarkoitan siis, ettei ole olemassa mitään ”minun feminismiäni”, mikä merkinnee, ettei minulle myöskään ole olemassa yhteistä feminismiä. Pohdin mitä tarkoittaa hylätä ”meidän feminismimme” ja merkitseekö se pesäeron tekemistä sisaruuteen ja yhteisyyteen. Sellaisen etäisyyden kirjoittaminen on tuskallista.

Silti minun on yritettävä. Teen sen, koska haluan avata ja nähdä sykkivien, muuttuvien, muuttavien ja liikkuvien erilaisuuksien ihmeellisen kirjon.
Selän kääntäminen kollektiiviselle ajattelulle ei merkitse sitä, että hylkäisin tai vaihtaisin sisaruuden johonkin muuhun, vaan yksinkertaisesti sitä, että kuulun useampiin eri yhteisöihin.

Feministinä kysyn, mitä ovat patriarkaalisten rakenteiden vaihtoehdot. Painotan kysymyksessäni vaihtoehtoisuutta, koska vaihtoehto on minulle vaikea käsite. Vaihtoehdot eivät koskaan tunnu olevan todellisia tai toteutuvan. Toivon järjenvastaisesti ja silti järjellisesti löytäväni vaihtoehdon vaihtoehdolle.
Jotain kouriintuntuvaa, käsitettävää ja ruumiillista.

Ongelma kritiikissä, joka kääntyy jotain vastaan puolustaakseen jotain muuta on se, että kritiikin kohde jää häämöttämään taustalle. Kritisoitu seikka saa huomiota ja kasvaa, nielee kritiikin itseensä ja muuttaa sen ravitsevaksi nesteeksi, joka lannoittaa virheettömyyttä.

Uskon, että kritiikin kohde voi muodostua kritiikkiä vahvemmaksi.
On äärimmäisen tärkeää, miten kritiikki artikuloidaan ja suunnataan.
Ja on äärettömän tärkeää luopua muotoiluista.

Mistä silloin löydän itseni?
Kirjassa Giving an Account of Oneself (”Itsensä selittämisestä”) sukupuolentutkija ja filosofi Judith Butler pohtii, voiko ihminen, joka ei ole täysin tietoinen itsestään, olla silti vastuussa itsestään.1 Hän kysyy: ”Minussa ja minusta on olemassa sellaista, josta en voi tehdä selkoa. Mutta tarkoittaako se, etten moraalisessa mielessä ole vastuussa siitä, kuka olen ja mitä teen?”2 Tiedon syntymisen tilanne on siis ainakin jossain määrin kätkössä tietoa luovalta subjektilta. Butler kirjoittaa tällaisen tiedon seuraamuksista ja kuvaa, miten se voi johtaa anteliaisuuteen ja vaatimattomuuteen.3

Butlerin hämmentävä kysymys yllättää minut. Hän puhuu tiedosta, joka on peräisin subjektilta, joka ei tunne itseään läpikotaisin. Miten on mahdollista olla joku tietämättä läpikotaisin kuka tai mikä itse on? Entä miten tästä ajoittain läpinäkymättömästä positiosta käsin voi väittää mitään?

Nähdäkseni Judith Butler kirjoittaa tiedon tuottamisesta ja subjektiivisuudesta ja siitä, miten nämä kaksi liittyvät läheisesti toisiinsa. Ehkä vastaus yllä esittämääni paradoksaaliseen kysymykseen vaihtoehdon vaihtoehdosta voidaan löytää siitä, miten me käsitämme subjektiivisuuden ja tiedon tuottamisen välisen suhteen. Juuri tässä astuu mukaan feminismi toimintana. Miksemme loisi anteliaisuutta kylmien faktojen lisäksi?

 

________________________________________
1 Judith Butler,”Giving an Account of Oneself,” Diacritics, nr 4, vol. 31 (2001): 22–40.

2 Butler, ”Giving an Account,” 27.”There is that in me and of me for which I can give no account. But does this mean that I am not, in the moral sense, accountable for who I am and for what I do?”

3 Butler, ”Giving an Account,” 28. ”To know the limits of acknowledgment is a self-limiting act and, as a result, to experience the limits of knowing itself. This can, by the way, constitute a disposition of humility, and of generosity, since I will need to be forgiven for what I cannot fully know, what I could not have fully known, and I will be under a similar obligation to offer forgiveness to others who are also constituted in partial opacity to themselves.”

Lena Séraphin on kuvataiteilija. Hänellä on maisterin tutkinto Lontoon Goldsmiths Collegesta vuodelta 1997, ja hän on väitellyt tohtoriksi Aalto-yliopiston taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta vuonna 2017. Séraphin on kiinnostunut visuaalisuudesta, jossa taidenäyttely nähdään katsojalle suunnattuna dramaturgisena tapahtumana.

 

ReijaMerilainen_froggit

Kuva: Reija Meriläinen, Froggit, ballistinen hyytelö, muovinen lantioluu, teksti, 2016 

Nimetön: Tasa-arvo ja feminismi

Olen feministi ja uskon tasa-arvoon. Haluan maailman, jossa kaikilla on samat oikeudet sukupuolesta, ihonväristä, sukupuolisesta suuntautumisesta, kansallisuudesta tai alkuperästä riippumatta. Haluan että jokainen meistä saisi olla oma itsensä ilman, että joutuu sen vuoksi kokemaan ahdistelua tai uhkailuja tai pelkäämään henkensä puolesta. Feministi on aivan yksinkertaisesti ihminen, joka kannattaa tasa-arvoa. En usko että niin kutsutut antifeministit tietävät, mistä feminismissä on kyse. Feministi ei vihaa miehiä eikä halua vähentää heidän oikeuksiaan. Feministi ei ole akka, joka on vihainen kaikesta ja kaikille. Kunnioitan periaatteessa kaikkien näkemyksiä, mutten voi tehdä niin, jos näkemykset syrjivät minua tai ystäviäni. Se joka kannattaa tasa-arvoa on feministi, niin se vain on.

Muistan sitaatin, jonka näin pian sen jälkeen, kun poliisi oli jossain päin Yhdysvaltoja ampunut tummaihoisen miehen ilman mitään syytä. Sosiaalisessa mediassa oli tuolloin nousussa hashtag #blacklivesmatter, mutta trendi siirtyi nopeasti tagiin #alllivesmatter. Sitaatti kuului: ”My house is on fire, but all houses matter right? Yes, but my house is the one on fire.” Se pysäytti minut. Vasta jonkin ajan kuluttua ymmärsin, että kirjoittaja tarkoitti koko nyky-yhteiskuntaa. Kaikki elämä on siis arvokasta, mutta oikeuksia tarvitsevat kipeimmin tummaihoiset, naiset, transihmiset – eli periaatteessa kaikki, jotka eivät ole valkoisia heteromiehiä. Juuri nuo ryhmät kärsivät epäoikeudenmukaisuudesta arjessaan. Juuri siitä syystä tarvitaan feminismiä – niiden suojelemiseksi, joita ei kohdella oikeudenmukaisesti.

Jokainen sukupolvi kasvattaa tyttärensä ja poikansa eri tavalla. Pojat opetetaan olemaan näyttämättä tunteitaan, itkemättä tai muulla tavalla näyttämättä ”heikolta”. Tytöt puolestaan saavat itkeä ja heitä lohdutetaan. Poikien annetaan ja usein jopa odotetaan käyttäytyvän koulussa rehvakkaasti, olevan kovanaamoja ja ilkeitä tytöille. Kun he sitten ilkeilevät tytöille, on ilmassa muka lempeä, mutta annas olla kun tyttö sanoo pojalle yhtä rumasti, hänet leimataan heti huonosti kasvatetuksi ja kehnoksi ihmiseksi. Pojat saavat olla kuinka loukkaavia tahansa, kun taas tyttöjen on oltava kilttejä, kohteliaita ja rauhallisia.

Eräs normaalina pidetty asia, jota useimmat eivät tule edes ajatelleeksi, on lasten tiedostamaton kasvattaminen ajatukseen, että tyttöys on jotenkin huono asia. Jos poika sattuu menemään ”tyttöjen pöytään” hän saa heti kuulla kunniansa vain koska istuu tyttöjen kanssa. Jos poika on arka, häntä nimitellään tytöksi. Tytöt opetetaan välttämään tietynlaista pukeutumista sen sijaan, että pojat opetettaisiin olemaan raiskaamatta. Pukeutuminen ei saa koskaan olla syy raiskaukseen. Ei koskaan.

Toinen selvä esimerkki sukupuolten välisestä epätasa-arvosta on niinkin tavallinen asia kuin karvoitus. Yhteiskunta hyväksyy miehen ihokarvat, kun taas naisen on ajeltava ne. Naisen ulkonäölle on ylipäätään tiukat vaatimukset. Naisella ei saa olla näkyviä ihokarvoja muualla kuin päässä, hänellä on oltava pitkät, hoikat jalat, leveä lantio, iso takapuoli, litteä vatsa, sileä iho… Vaatimuksia riittää. Juuri tässä on ero: miesten kohdalla kyse on ihannevartalosta, naisille kyse on vaatimuksesta. Kyse on kuitenkin naisen omasta vartalosta ja naisen on saatava itse päättää, mitä hän sillä tekee. Haluatpa meikata tai olla meikkaamatta, sinulla on oikeus tehdä niin kuin haluat riippumatta siitä, oletko nainen vai mies.

Meidän on ruvettava kasvattamaan tytöt ja pojat samalla tavalla. Ja vastuu siitä on meidän, jotka saamme lapsia tulevaisuudessa. Maailman muuttaminen on meidän ja tulevien lastemme ja lastenlastemme tehtävä. Se ei kuitenkaan voi onnistua, ellemme kasvata lapset tasa-arvoon ja opeta heitä kohtelemaan kaikkia samalla tavalla sukupuolesta, ihonväristä, sukupuolisesta suuntautumisesta, kansallisuudesta tai alkuperästä riippumatta. Ihminen tulee aina olemaan ahdaskatseinen ja uskomaan oman totuutensa oikeuteen. Siksi meidän, jotka elämme tässä ja nyt, on rakennettava yhteiskunta, jossa jokainen yksilö hyväksytään sellaisena kuin hän on. Juuri meidän on tehtävä jotain nykyisin yleistyvälle syrjinnälle ja vainolle. Meidän on muutettava maailma turvalliseksi ja tasa-arvoiseksi, mutta sen toteuttamiseksi meidän kaikkien on oltava feministejä.

Nimetön kirjoittaja Tammisaaren yläasteen 8. luokalta.

 

Chris af Enehielm, Eläkepäiviä odottaessa, valokuva: Sakari Viika, 2017

Jussi Koitela: Feminismi, joka ei edusta (minua)

Minulle Feminismin tarjoamat kriittiset mahdollisuudet ovat samalla tavalla tärkeitä kuin kriittisyys yhteiskunnan epätasa-arvoista tulonjakoa kohtaan tai kritiikki kolonialistisia käytäntöjä ja rakenteita kohtaan: Yksikään näistä ei yksinään voi ratkaista yhtä aikaa sekä lokaaleiden että globaaleiden sortavien rakenteiden aiheuttamia haasteita, koska näitä haasteita ja ongelmia ei ole olemassa yksinään. Silloin ei voi olla rajattuja kriittistä välineitä ja ns. yhteen asiaan keskittyviä poliittisia liikkeitä, jotka ongelmia ratkaisevat.

”Perinteisessä puoluepolitiikassa luokka on ollut keskeinen analyysin väline, jonka kautta yhteiskunnan rakenteita on pyritty ymmärtämään. Luokka kuitenkin on käsitteenä liian kapea. Kapitalismi ja sen luokkarakenteet eivät selitä syrjintää, seksismiä ja rasismia, jotka tiedetään myös sosialististen järjestelmien ilmiöiksi.”
Näin kirjoittaa vuonna 2016 perustettu Feministinen puolue ohjelmassaan. Vaikka ymmärränkin, että uusi puolue haluaa erottautua ns. perinteisestä puoluepolitiikasta, niin silti luokan kuvaileminen liian kapeaksi käsitteeksi tuntuu hätkähdyttävältä 2010-luvulla aloitetussa uudessa poliittisessa toiminnassa. Väitän, että samalla voitaisiin listata kaikki muutkin sosiologiset ”kategoriat”, kuten sukupuolen, oletetun alkuperän tai kansalaisuuden liian kapeiksi analyysin välineiksi nykyisessä poliittisessa taistelussa. Kuitenkin niitä käyttävät niin uudet kuin perinteisetkin puoluepoliittiset toimijat.

Toisaalta kysyn itseltäni, että onko esimerkiksi feministisen kritiikin tai sen ympärille järjestäytyneen poliittisen liikkeen tarkoituksena ”ratkaista” ongelmat laajemmin? Vai onko niiden tarkoitus taistella edustamiensa ihmisten tärkeiksi kokemien yhteiskunnallisista olojen puolesta? Ehkä näitä oloja voidaan analysoida nimenomaan kyseisillä ”kapeilla” käsitteillä?

Länsimainen tiede ja demokratia, seuraavat edustuksellisuudessaan samankaltaista ajatusta todellisuuden ja maailman rakenteista, sekä niiden yhteydestä tiedon tuotantoon ja edustamiseen. Todellisuus on jaettu tiedon alueisiin ja representaatioihin, joita tarkastellaan näihin erikoistuneiden tieteiden välineillä. Tätä tietoa taas käyttävät poliittisissa prosesseissa hyväksi edustajat, jotka puolestaan representoivat eri ihmisryhmien etuja yhteiskunnassa.

Usein käytettäessä erikoistunuttu tietoa osana poliittista taistelua, väitetään, että nimenomainen näkökulma, tiedon tuotanto ja yhteiskunnallinen taistelu ehkäisisivät parhaiten ”kaikkien” ihmisten kohtaamaa sortoa. Intersektionaalisuuden vaatimukset pyrkivät vastaamaan tähän ja muistuttamaan, että muun muassa sukupuolet, seksuaaliset suuntautumiset, identiteetit, luokka, ihon väri, oletettu alkuperä tai ei-inhimilliseen toimijuus kietoutuvat yhteen erilaisissa sorron ja vallan prosesseissa. ”Useimmat meistä ovat etuoikeutettuja joissakin suhteissa, mutta alisteisia toisissa” kuten Feministiseen puolueen ohjelmaa toteaa.

Kaikesta tästä muodostuu prosessi, jossa yhteiskunnan länsimaisten demokraattisten instituutioiden tulisi representoida ja mahdollistaa erilaisten sirpaleisten identiteettien omaavien ja monimutkaisten sorron suhteiden alistamien yksilöiden hyvä elämä sekä tiedontuotanto, joka näille yksilöille on tärkeää. Rakenne toimii jos vain jatkuvasti ”otamme mukaan” ja ”annamme näkyvyyttä” uusille identiteeteille ja tiedolle. Täytämme instituutioita erilaisilla representaatiolla. Tämä näkyy hyvin myös monien taideinstituutioiden toiminnassa, ne muun muassa esittävät ei-länsimaisen taiteilijan tekemää taidettta, seksuaalivähemistöihin liittyvää taidetta tai vaikkapa posthumanistista taidetta, mutta eivät muuta itse omia valtarakenteitaan.

Itselleni feminismissä läheisintä on kriittinen ajattelu, joka pyrkii horjuttamaan koko episteemistä rakennetta, jossa valta, tieto, representaatiot ja identiteetit kietoutuvat yhteen. Tällainen feminismi ei voi edes kuvitella olevansa erillään dekolonialiseen tai yhteiskuntaluokkaan sidotusta yhteiskunnallisesta taistelusta, mutta ennen kaikkea se ei voi kuvitella olevansa haastamatta länsimaista inhimillisen ”tietävän” minän keskeisyyttä ja subjekti-objekti -jakoa, johon se nojautuu.

Fyysikko, tieteenfilosofi ja feministi Karen Barad kirjoittaa interaktiivisuuden sijaan intra-aktiosta. Intra-aktio on jatkuvaa ontologis-epistomo-eettistä maailman tulemista. Intra-aktiossa subjekti ja objekti eivät ole interaktioissa toistensa kanssa, vaan ne ovat jatkuvassa materiaalis-diskursiivisessa tulemisen tilassa, missä erot ja yhteydet muotouvat uudestaan ja uudestaan. Ne eivät ole olemassa ennen tietämisen ja vallankäytön tapahtumaa.

Minun feminismini ja siihen perustuva politiikka tuottaa materiaalis-diskursiivista maailmaa, missä kaikki vallan ja tiedon tuotannon rakenteet ja sosiologiset kategoriat, ovat jatkuvasti tulemisen tilassa. Tällöin ne ovat myös alttiina olemattomuudelle, muutokselle, häviämiselle ja uudelleen politisoitumiselle.

 

Jussi Koitela on kuraattori, joka työskentelee taide-politiikka-ajattelun parissa etsien holistisia muotoja, joissa teokset, tilat, tilanteet, puhe, kehot, materiaalisuus, talous, kaupunki, maaseutu ja esittäminen voivat olla kietoutuneena toisiinsa. Hän on ollut pitkään kiinnostunut taiteilijoiden suhteesta talouden rakenteisiin ja talouspuheeseen. Viime aikoina hän on kyseenalaistanut kuratoriaalista työskentelyään ja esittämistä Karen Baradin posthumanistisen ja queerfemistisen tieteen filosofian kautta.

Kuva: Birgitta Ara, Newly Married, 1981

Fredrika Åkerö: Minun feminismini

”Miksi minä oikein suutun? Ehkei mies tarkoita sillä mitään. Ehkä minä vain kuvittelen tai sitten olen yliherkkä niin kuin sanotaan. Mutta miksi minä suutun?”

Feminismistä kirjoittaminen on vaikeampaa kuin luulinkaan. Feminismi on elämänkatsomus, joka minulla on ollut jo kauan aikaa, josta olen puhunut ja jota olen tutkinut ja pohdiskellut pitkään. Jo peruskoulussa olin se, joka otti kantaa, ja panin myös merkille, miten opettajat reagoivat minuun. Osa reagoi myönteisesti ja kannusti vahvoja mielipiteitäni, osa taas koki toimintani kielteisenä. Ensimmäisen kerran oivalsin mistä on kyse, kun joukko oppilaita eräänä päivänä heitteli toisiaan pyyhekumeilla luokassa. Minä heittelin muiden mukana, totta kai; muuan poika heitti minua kumilla ja tietenkin heitin takaisin. Opettajan reaktiosta ei voinut erehtyä: hän oli kuulemma pettynyt käytökseeni. Pojilta taas moista toimintaa sopikin odottaa, joten se oli hyväksyttävää. Vaikka me käyttäydyimme ihan samalla tavalla.

Olin aina ollut jollain tapaa tietoinen erilaisesta suhtautumisesta tyttöihin ja poikiin, mutta tuolloin oivalsin sen kunnolla. Saan joka kerran kylmät väreet, kun minua kohdellaan väärin. Vain siksi, että olen syntynyt naiseksi. Koska minua ei kohdata ensisijaisesti ihmisenä.
Voisin luetella paljon esimerkkejä siitä, miten miehiä ja naisia kohdataan ja kohdellaan eri tavalla sukupuolen vuoksi. Ihmisen käyttäytymiseen kohdistuu erilaisia odotuksia riippuen siitä, onko hän mies vai nainen, eikä suurin osa meistä tule edes ajatelleeksi koko asiaa. Joskus niin onkin helpompi. Se tuo mukanaan eräänlaista turvallisuutta. Joskus minäkin tokaisen jotain stereotyyppistä, kuten etten ole mies ja pystyn siksi tekemään monta asiaa samanaikaisesti… Mutta jos jokainen sana punnitaan, ei loppujen lopuksi enää uskalla avata suutaan. Siitäkin huolimatta tiedän myös sen, että sanoilla on suuri merkitys. Työskennellessäni nuorten kanssa yritän tarkkailla, miten puhun pojista ja tytöistä. Etten ota annettuna sitä, että kaikki tytöt haluavat poikaystävän tai päinvastoin. Tai että kannustan ihmisen tekemiä valintoja sukupuolesta riippumatta.

Feminismi herättää tunteita. Välillä myös hämmennystä. Käsitteellinen hämmennys siitä, millä sanoilla eri asioista pitäisi puhua, voi monesti tuntua tarpeettomalta. Voidaksemme keskustella feminismistä ja tasa-arvosta meidän on kuitenkin määriteltävä, mitä sanoilla tarkoitetaan. Mutta kenellä feminismissä on oikeus määritellä asioita? Mitä tasa-arvo on?
Itse haluan nähdä feminismin myönteisenä asiana, yhteiskunnallisena tilana, jossa yksilö voi hyvin ja saa olla oma itsensä. Jossa yhteiskunta mahdollistaa erilaisia ratkaisuja eri ihmisille, jotka ovat kaikki yhtä arvokkaita. Helppoa se ei ole, mutta haluan nähdä sen yhteisenä visiona. Jatkuvana keskusteluna. Asiana, jota kannattaa tavoitella.

Olen iloinen siitä, että synnyin naiseksi tähän yhteiskuntaan (en halua kirjoittaa ”kiitollinen”, vaikka se olikin ensimmäinen mieleen juolahtanut sana…). Suomessa, jossa saan olla itsenäinen, minusta voi tulla johtaja ja minulla on mahdollisuus elää elämäni melko pitkälle omilla ehdoillani sukupuolestani riippumatta.

Enkä todellakaan halua, että kaikki olisivat samanlaisia ja sukupuolineutraaleja. Päinvastoin, haluan että yksilö kohdataan sellaisena kuin hän on tai haluaa olla. Ja että hän saa olla oma itsensä ilman sukupuoleen kohdistuvia odotuksia.

Tasa-arvo tarkoittaa minulle sitä, ettei sukupuoli vaikuta mahdollisuuksiini millään elämänalueella (opinnot, perhe, ura, harrastukset…).
Olen monta kertaa ajatellut, miten ihanaa olisi olla välittämättä, hyväksyä yhteiskunnan normit ja vain ”go with the flow”. Mutta kun on kerran avannut silmänsä, ei niitä enää käy sulkeminen. Ja minä näen epätasa-arvoa. Tunnen selkäpiissäni, kun minua kohdellaan väärin naiseuteni vuoksi. Tunnen myös sen, kun minut kohdataan ihmisenä ja saan osakseni kunnioitusta. Ja tiedän miten hyvältä se tuntuu.

Feminismini on aina antanut minulle voimaa väittää vastaan, ottaa kantaa ja pyrkiä muuttamaan maailmaa. Silloinkin, kun olen epäillyt itseäni. Feminismini on antanut minulle voimaa olla puheenjohtaja, esimies, päällikkö. Olen siitä kiitollinen.

Fredrika Åkerö on toiminut aktiivisesti tasa-arvokysymyksissä vuodesta 2004. Hänellä on julkishallinnon koulutus Åbo Akademista. Hän on 33-vuotias ja Raaseporin kaupungin kehityspäällikkö, jolla on 13 vuoden kokemus politiikasta kunnallisella, kansallisella ja kansainvälisellä tasolla.

 

Kuva: Cris af Enehielm, Villit mallit, performanssi 2017

Harri Kalha: Minun feminismini…

… on menneen talven lumia, niin ysäriä.

Sytyin feminismille 90-luvulla. Tutkin silloin kaiken maailman sukupuolittumista, ensin väitöskirjaa varten, sitten toden teolla. Feminismi tuli tarpeeseen; olin epäilyttävän utelias kauniimmasta sukupuolesta. Suomen Akatemian suojissa analysoin pin up -kuvia, Marilyniä, kauneuskisoja, kansan, rodun ja sukupuolen yhteyksiä. Tutkin taiteen sukupuolittumista, pornoa, keikisteleviä patsaita ja menneen maailman julkkiksia. Minusta tuli naistutkimuksen dosentti.

Näillä meriiteillä voisi jo anoa erivapautta feminismistä – niin kuin 1800-luvun lopun naiset hakivat senaatilta vapautusta sukupuolesta, jotta pääsisivät yliopistoon.
Ymmärrän niitä, joiden kulmat miehen feminismi saa kurtulle. Kyse on äänivallasta: kuka saa puhua kenen nimissä? Miesfeminismi haiskahtaa harrastukselta. Tai sitten se on ylevää solidaarisuutta, hurskasta toisen pöksyihin asettumista.

Kyse on viime kädessä eletystä elämästä. En voi tietää, miltä tuntuu tulla tytötellyksi (vaikka minua on pojiteltu aina, likinäköiset pojittelevat vieläkin); miltä tuntuu katse selkäpuolella, kun sitä ei kaipaa. Miltä tuntuu valua verta, tai miten sattuu, kun veri lakkaa valumasta. (Feministinä tiedän, että menkkapuhe on potentiaalisesti misogynistä, joten se siitä.)

Kaikkein vähiten voin tietää, miltä tuntuu saada pienempää palkkaa, koska siitä on niin kauan kun sain kunnon ansiota.

Onneksi osaan kuvitella. Ehkä kyse onkin lähinnä eläytymiskyvystä. Kukaan ei synny feminismiin; siihen kasvetaan, eikä kasvu kysy biologiaa, vaan herkkyyttä. Eläköön sukupuolisensitiivisyys!

Mutta susse lienee jo peruskoulukauraa. Feminismi kaipaa kuulemma potkua. Itse potkin pehmustein, kietomalla kynäni henkilökohtaisuuteen. Ehkä olenkin väärä ihminen puhumaan. Tärkeämpää olisi saada kunnon miehet ärjymään tasa-arvosta. Sellaiset, jotka eivät toteuta luontoaan pilke silmäkulmassa kuten minä, vaan lyövät nyrkkiä pöytään.

Epätasa-arvo on syvältä. Voin vapaasti nauttia monesta asiasta, joka olisi naiselle kohtalokas. Voin olla seksuaalisesti aktiivinen tai passiivinen, nauttia raiskausfantasiasta – objektina/subjektina/sekä että – ilman että omatunto tai pelko kolkuttaa. Jos tämä ei ole epätasa-arvoa, niin mikä? Feminismin ensiaskeliin kuuluu, että tiedostaa etuoikeudet.

Tietoisuus ei ole vakio. Nuorempana pidin esimerkiksi missikisoja karnevalismina, jota ei tulisi katsoa ylen. Nyt minua rasittaa se, että kisat ovat niin epäviihdyttävää viihdettä. Eniten arveluttavat uudet lajit kuten Miss Fitness, joka sekoittaa tehokkaasti koodeja – muskelit + stilettikorot = ? – mutta luo samalla turboahdettua kuvaa koreasta supersukupuolesta. Ihanteellisessa maailmassa piukat paikat olisivat ok muutoinkin kuin drag queeneillä. Mutta emme elä ideaalimaailmassa. Fitness-feminismi tarraa vahvalla myötäotteella sukupuolijärjestelmään: korot ja huulipuikko ovat hiertävä muistutus halun esineellistävästä taipumuksesta. Se käy piinallisen selväksi bikiniurheilussa.

Ehkä laji oireileekin luopumisen tuskaa. Hyvästellessämme (ylilyöntien kautta) seksismin symbolit luovumme paljosta, joka tuo arjen keskelle nautintoa. Jos uhraamme korkkarit, tuleeko meidän symmetrian nimissä teilata myös miehiset hauikset ja pektoraalit? Minun feminismini kaipaa niitä, ja on siksi vähän ulalla.

Luontoa avitetaan tätä nykyä epäsymmetrisesti: miehet tälläävät itseään lähinnä salilla hikoillen; naisellisuus on rääkkiä salin ulkopuolellakin. 1700-luku oli siltä osin tasa-arvoisempi, kun kumpikin sukupuoli puunasi ja puuteroi, ainakin hovissa. Mutta merkitykset ovat ambivalentteja ja liukkaita. Sen todistaa minihame, joka oli alkujaan radikaali vastaveto perinteiselle naisellisuudelle. Kun nykypopparit twerkkaavat hamosissaan, he tuntuvat jääneen seksismin pauloihin, voimautuksen nimissä. Paradoksi on naseva.

Heteroseksi pyörittää toistaiseksi maailmaa, ja se tukeutuu ”vastakohdat viehättävät” -logiikkaan. Yritäpä saada kunnon mies analysoimaan kriittisesti seksismiä, kun on kiimassa. Visuaalisena, siis alati kuvakiimaisena ihmisenä minunkin on vaikea kuvitella kaksinapaisuutta, joka toimisi ilman koodejaan. Vaikka hajuaisti ja feromonit ovat tosi jees, ne tuskin kumoavat näköaistin aktivoimaa halua. Tulen itsekin mieluummin katseella mittailluksi kuin nenällä, ainakin alkuun. Seksismin symbolit ovat voittopuolisesti visuaalisia.

Luonto on järjestänyt soidinmenot kausittain. Ihminen ei tyhmyyttään osaa erottaa menoja toimivasta arjesta. Tulevaisuudessa ne saataneen eristetyksi; homothan ovat siinä jo onnistuneet. Homo- ja lesboyhteyksissä seksismi toimii, koska halu on irrallaan maailmasta. Heterohalu on hankalampaa: toinen tuppaa kiihottamaan, koska näyttää, eikä vain tuoksu toiselta.

On toki banaalia puhua halusta, kun kyse on rakenteista ja asenteista. Mutta puhe rakenteista voi olla myös väistöliike. On helpompi tarttua rakenteeseen kuin seisovaan kulliin.

Voiko olla feministi ja nauttia sukupuolesta? Vai miten olisi: sukupuolisensitiivinen seksisti?

FT Harri Kalha on taiteen ja visuaalisen kulttuurin tutkija sekä tietokirjailija.

 

Kuva: Birgitta Ara, Jumala ja piru

Antti Nylén: Minun feminismini

Olen feministi. Epäröin pitkään sanoa sitä. Kymmenen vuotta sitten minusta tuntui, ettei mies voi olla feministi ilman jotain erityistä sertifikaattia. Minusta tuntui, että feminismi on naisten rakentama traditio, johon en miehenä voisi noin vain liittyä; juuri noin muistan sanoneeni eräässä haastattelussa vuonna 2008. Arvelin näyttäväni teeskentelijältä ja tunkeilijalta, jos väittäisin ”olevani” feministi. Juuri identiteettiin meneminen tuntui vaikealta. Mistä minä tiedän mikä minä olen?

Mutta sitten jokin muuttui yhteiskunnassa, eli myös minussa itsessäni.

Kukaan ei ole enää vuosiin käyttänyt hassua sanaa ”profeministi”, jolla jotkut kaltaiseni kiltit miehet yrittivät ilmoittautua pysyviksi hang-around-jäseniksi pelättyyn ja kunnianarvoisaan feministikerhoon. Vuonna 2009 ilmestyi Anna Kontulan pamfletti Tästä äiti varoitti, jossa irtisanouduttiin suurten ikäluokkien ”tekoradikaalista styroksifeminismistä”, joka on ”kastroinut aikanaan niin epäsovinnaisen aatteen tekniseksi viranomaisasiaksi”. Kontulan kirja oli minullekin avartava, vaikka se onkin kirjoitettu lähinnä vanhojen feministien tyttärille. Jos kerran feministi voi käyttää räikeää huulipunaa ja ottaa silikonirinnat – eli tehdä mitä huvittaa – kai minä sentään voin olla mies ja silti feministi?

2010-luvun puolivälin jälkeen iskusanaksi on tullut ”intersektionaalinen feminismi”. Suomalaiselle keskustelulle tyypillisesti sana otettiin kiitollisena vastaan amerikankielisiltä auktoriteeteilta ja pantiin sellaisenaan kaiken selitykseksi. Pointti on kuitenkin selvä ja tarpeellinen. Kun läntisen maailman valkoiset keskiluokkaiset feministinaiset tajusivat itsekin olevansa monin tavoin ”pahojen puolella”, feminismistä tuli vain jonkinlainen aatteellinen katto, jonka alla tapahtuu monenlaista ”tiedostamista”: jokaisen täytyy nyt olla herkeämättömän tietoinen valtarakenteista, joissa sattuu olemaan edullisella paikalla. Toisin sanoen naiseus on uuden feminismin näkökulmasta vain yksi sellainen piirre, joka voi tehdä ihmisen haavoittuvaksi yhteiskunnassa. Esimerkiksi raha, kauneus, valkoisuus, heterous ja terveys kompensoivat naiseuden ”rasitetta” huomattavasti.

Tämä feminismikäsitys on tullut hallitsevaksi, ja sellaista on myös minun feminismini – se ei ole kovin omaperäistä. Monien muiden tavoin äänestin kuntavaaleissa tänä vuonna feminististä puoluetta. Se ei ole ”yhden asian puolue”, jollaisia vieroksun; luulenpa, että feministinen puolue ajaa eläintenkin oikeuksia jopa paremmin kuin eläinoikeuspuolue, jota minun vannoutuneena vegaanina kai ”pitäisi” äänestää. Syy on se, että veganismin voi johtaa feminismistä, kun taas veganismista ei voi johtaa paljon mitään; se on aatteena liian täsmällinen, enemmän työkalu kuin mikään teoria.

Filosofisia tai poliittisia kantoja kuvaavat identiteetti-ilmaisut eivät oikeastaan tarkoita sitä, mitä ne sanovat. Kun sanon ”olen feministi”, en ole tasa-arvoa kiireestä kantapäähän. Kysymys on tykkäämisestä. Kaikki feministit ovat feministejä vain tietyin varauksin. Itse asiassa kaikki feministit ovat profeministejä. Heidän mielestään feminismissä on paljon hyvää, he yrittävät toteuttaa sitä elämässään ja niin edelleen.

Feminismini on ajatteluni ominaisuus.

Kuitenkin suhtaudun epäillen kaikkeen ”tiedostamiseen”, jota niin yksitotisesti vaaditaan. Minun hurskas mieleni ei mitään auta. Onko tiedostamisen edes tarkoitus johtaa tekoihin, parannukseen? Onko paha mieli vain jonkinlainen perverssi velvollisuus? Entä jos kaikesta hyvästä tahdostani huolimatta olenkin, kuten sanotaan, ihan paska? Näitä kysymyksiä harvoin esitetään. Ne taitavat olla myös vähän tyhmiä.

Sillä kuitenkin on väliä sillä miten ajattelee, vaikka ei kertoisi ajatuksistaan julkisesti koskaan.

Yhteiskunnallinen ajattelu muistuttaa rukousta. Hiljaisena ja näkymättömänäkin se koskee aina maailmaa. Siihen myös ”vastataan”, sillä yhteiskunta ei ole pelkkä kone tai ruumis. Sillä on myös mieli, jonka ajatuksista me kaikki olemme vastuussa.

Eikä se ole kenenkään oma mieli. Siksi sillä ei ole mitään sukupuoltakaan.

Antti Nylén on kirjailija ja suomentaja.

 

Kuva: J.A. Juvani, Squaky Toyz (screenshot), video 2017

 

Rita Paqvalén: Välisukupolvi

Minua pyydettiin 1990-luvun loppupuolella Slaget efter tolv -radio-ohjelmaan keskustelemaan feminismin eri vaiheista. Olisin kuulemma edustanut välisukupolvea. Keskusteluun osallistui myös 70-lukulaisen feminismin edustaja sekä nuori anarkofeministi. Minua mietitytti tuolloin pitkään, mitä toimittaja oikein tarkoitti sijoittamalla minut jonkinlaisen välisukupolven edustajaksi. Olinhan vasta 26-vuotias.

Feminismi 90-luvun Helsingissä on muistissani varsin akateemista ja teoreettista. Avainsanoja olivat poststrukturalismi, ranskalainen feminismi, Judith Butler, psykoanalyysi ja dekonstruktio. Kyse oli jatkuvasta etsimisestä, subjektin muuttumisesta ja sukupuolesta konstruktiona. Luimme ja väittelimme ahkerasti, ja välillä saimme ajatuksiamme myös painettuun muotoon. Tekstien, naistutkimuslaitosten ja omien tiedepiiriemme lisäksi sukupolvellani oli vain vähän asiayhteyksiä ja tiloja, joissa tuoda esille feminismiä. Ne tulivat vasta myöhemmin.

Välisukupolven käsite – jonka toimittaja varmaankin keksi lennossa kuvatakseen minua ja feminismiäni – on oikeastaan aika osuva kuvaus omasta sukupolvestani. Meidän feminismimme tarjosi akateemisen ja teoreettisen hengähdystauon, jonka aikana voitiin rakentaa tapoja nähdä ja harjoittaa feminismiä. Olimme myös ensimmäinen sukupolvi, jolla oli mahdollisuus valita naistutkimus sivuaineeksi.

Vuonna 1998 olin mukana perustamassa Kristiina-instituutin* Asenne F* -ainejärjestöä Helsinkiin. Monet mukana olleista perustivat myös oman ryhmänsä Naisunioniin ja ottivat sitten muutamassa vuodessa järjestön johdon käsiinsä. Itse seurasin tapahtumia sivusta.

Uusi sukupolvi merkitsi kaivattua sukupolvenvaihdosta järjestössä ja sen politiikassa – yksi uudistumisen seurauksia on 15 vuotta myöhemmin perustettu Feministinen puolue. Toinen konkreettinen seuraus sukupolvenvaihdoksesta oli aikakauslehti Tulvan perustaminen; se on vuosien mittaan ollut tärkeä äänitorvi etenkin nuorille feministeille. Myös suomenruotsalaisten piirissä tapahtui tärkeä sukupolvenvaihdos 2000-luvun ensimmäisellä puoliskolla, kun Astra Nova (nykyisin Astra) sai joukon nuoria, aktiivisia päätoimittajia, joilla oli tähtäimessään täysin uusi kohderyhmä. Lisäksi joukko feministejä Åbo Akademin ”Kvinniksestä” muutti Helsinkiin ja ryhtyi järjestämään erilaisia tapahtumia.

Vuosituhannen vaihde ja 2000-luku merkitsivät aivan uudenlaisen feministisen yhteyden ja tilan luomista, ja uusi aktivismin muoto sai vauhtia. Feministisiä kysymyksenasetteluita nousi myös taiteessa ja kulttuurissa, suomenruotsalaisten piirissä ehkä näkyvimmin teatterin tiimoilta käydyssä sukupuolikeskustelussa 2000-luvun puolivälissä. Itse olin mukana perustamassa sekä queer-festivaalia Tribadien yöt ja päivät (2000–2009) että suomenruotsalaista Kulturfeministerna-verkostoa, jonka piirissä muun muassa julkaistiin kirja Kvinnornas Helsingfors (2010).

Itselleni feminismi merkitsee etsimistä ja yhteiskunnan, normien sekä oman position kriittistä kyseenalaistamista. Feminismissä on kyse näkemisestä ja tekemisestä. Siinä on kyse työn teorian ja arjen käytäntöjen muuttamisesta – kaikilla elämän alueilla.

En muista milloin minusta tuli feministi: tuntuu siltä kuin olisin ollut sitä aina. Sen sijaan tiedän, että feminismini on vuosien varrella kehittynyt ja muuttunut. Nuorempana feminismini oli (melko heteronormatiivista) tasa-arvoajattelua. Nykyisin feminismini kulkee käsi kädessä vallan ja normien intersektionaalisen analyysin kanssa. Intersektionaalisuus on ajattelun ja toiminnan muoto, jonka teoreettinen perusta luotiin 1990-luvulla.

Intersektionaalisuuden mukaan tasa-arvosta ei voida puhua ottamatta huomioon myös muita tekijöitä kuten luokka, etnisyys, toiminnallinen kyvykkyys, seksuaalisuus ja monisukupuolisuus. Kyse on rajat ylittävästä solidaarisuudesta ja oman katseen ja ymmärryksen kontekstualisoinnista. Kyse on myös nöyryydestä sellaisten kokemusten äärellä, joita ei voi itse jakaa: kuuntelemisesta ja lopulta väistymisestä, jotta muut kokemukset saisivat tilaa.

*Nykyisin sukupuolentutkimuksen oppiaine sekä ainejärjestö Vastakarva

FT Rita Paqvalén on Kulttuuria kaikille -palvelun toiminnanjohtaja sekä Suomi 100 – Sateenkaaren väreissä -projektinjohtaja. Hän on toiminut aikaisemmin mm. yliopistolehtorina ja tutkijana sekä festivaalijärjestäjänä ja aktivistina Kulturfeministerna-verkostossa. Paqvalén on myös tietokirjailija ja julkaissut kirjoja muun muassa pohjoismaisesta kirjallisuudesta, teatterista, kulttuurihistoriasta, feminismistä ja queer-kulttuurista.

 

Kuva: Birgitta Ara, Acceuil, 1980

 

Sanna Tahvanainen: Kuninkaallisia, vaatteita & kosmetiikkaa

Kuuntelen puolella korvalla, kun mieheni puhuu jalkapallosta. Se kuulostaa suuriin piirtein tältä: Manchester United, Manchester City, Tottenham Hotspur, Sheffield Wednesday, Bolton Wanderers… mutta äkkiä huone tulvahtaa täyteen valoa kun hän sanoo: Crystal Palace. Seis, pysähdy! minä huudahdan. Sanoitko Crystal Palace? Miten jalkapalloseuralla voi olla noin runollinen nimi? Mieheni hymyilee ja sanoo, että saan luvan ottaa asiasta selvän itse. Yleensä hän kyllä tarjoilee minulle faktat kuin hopeatarjottimella ja valmiiksi pureskeltuna.
Ongin tietooni Crystal Palacesta kaiken minkä pystyn. Joudun sen lumoihin, mutta en niinkään jalkapalloseuran vaan hauraan nimen, joka tarkoittaa lasista ja teräksestä tehtyä rakennusta. Käy niin, että Etelä-Lontoon Selhurst Parkista kotoisin olevan jalkapallojoukkueen ansiosta tipahdan suoraan maailmanhistoriaan. Tarkemmin sanoen kevääseen 1851, jolloin ensimmäinen maailmannäyttely avattiin jättimäisessä kasvihuoneessa Lontoon Hyde Parkissa.
Mitä asialla sitten on tekemistä feminismin kanssa? Kun avaan oven maailmanhistoriaan ensimmäistä kertaa omalla vastuullani, eteeni tulvahtaa arvonimiä, rajoja, sotia. Haluan tietää enemmän, ja ennen kaikkea haluan tietää jotain ihan muuta.
Haluan tietää jotain ihmisistä, jotka kävivät Kristallipalatsissa, mitä he näkivät, mitä he söivät, miltä tuntui kulkea tilassa, joka oli rakennettu lasin ja teräksen, maailman hauraimman ja lujimman aineen suloisesta liitosta. On vain yksi ongelma: sitä ei kerrota missään. Kiinnostuksen kohteeni ei selvästikään kuulu Historian yläkäsitteen alle.
Mutta pallo vierii jo kentällä, eikä sitä käy enää pysäyttäminen. Minähän vain kuuntelin passiivisena mieheni messuamista englantilaisesta jalkapallosta, ja yhtäkkiä tipahdankin kuin Ihmemaan Liisa kaninkoloon kuullessani nimen Crystal Palace. Tuosta hetkestä alkoi matka, joka toivottavasti jatkuu kuolemaani saakka. Ensimmäistä kertaa elämässäni jokin yksittäinen maailmanhistorian tapahtuma vaikuttaa minuun niin voimakkaasti, että tunnen tarvetta ja suoranaista pakkoa ottaa asiasta selvää.
Matkustan Lontooseen mielessäni kirkas kuva siitä, miltä Kristallipalatsi aikoinaan näytti, missä se sijaitsi ja mitä se piti sisällään. Persialaisia mattoja, kiinalaisia teeastiastoja, kirjekuorien valmistuskoneita… Tiedän myös, että maailmannäyttelyn jälkeen rakennus purettiin ja kuljetettiin Crystal Palacen lopulliseen olinpaikkaan, missä se toimi tapahtuma- ja näyttelytilana kunnes tuhoutui tulipalossa.
Kuljen Lontoossa ja etsin perustusten jäänteitä Hyde Parkista, kuvittelen miten Kristallipalatsi aikoinaan heijastui Serpentine-järven pinnasta. Näen sieluni silmin uteliaita lapsia, jotka seisovat rakennuksen ulkopuolella ja painavat kasvonsa lasiseinään. Sisälle on koottu kokonainen maailma.
Jatkaessani kävelyä törmään valtavaan veistokseen tai pikemminkin muistomerkkiin prinssi Albertille, joka mainitaan kaikissa lähteissäni; hän oli nimittäin maailmannäyttelyn priimusmoottori. Siellä hän patsastelee puistossa vastapäätä nimeään kantavaa musiikkitaloa, Royal Albert Hallia. Miksi ihmeessä tämä Albert putkahtaa esiin kaiken aikaa? Eikö hän ollutkaan vain merkityksetön köyhä saksalaisprinssi? Ja miksi veistos on niin monumentaalinen? Baldakiini, massiivinen kultainen katos, jalusta joka kohottaa hänet kohti taivaita. Hämmennykseni ei suinkaan laannu, kun kävelen kohti Kensingtonin palatsia ja törmään Viktoriaan, Albertin puolisoon. Siinä hän on, Englannin kuningatar Viktoria, yksi historian mahtavimmista naisista, vaatimattomasti marmoriin veistettynä. Ei kultaa eikä baldakiinia, ei edes komeaa jalustaa. Vain tavanomaisuutta, ellei suorastaan vähättelyä. Ja tämä siis esittää yhtä historian tärkeimmistä naisista!
Tulen kiukkuiseksi: asialle on tehtävä jotain. Viktoria on ollut marmorin vankina luoja tietää kuinka kauan, ja hänen suuri rakkautensa vain koreilee paraatipaikalla. Joko Viktoria oli mielipuolisen rakastunut Albertiin tai…
Mitä minun pitäisi tehdä? Mitä minä voin tehdä? Sen mitä kirjailija voi. Alan kirjoittaa. Kohtaaminen maailmanhistorian kanssa on niin hämmentävä, että aloitan romaanin, josta tulee ensimmäinen osa historian naisista kertovaa romaanisarjaani. Tulee kiire kun tajuan, etten voi elinaikanani pelastaa kaikkia naisia historiankirjoituksen kuristavalta korsetilta. Mutta jos aloitan saman tien, voin pelastaa edes muutaman.
Taustatutkimuksiin ja kirjoittamiseen meni kolme vuotta. Mutta romaani siitä tuli. KUNINGATAR on syväsukellus 1800-luvulle ja Englantiin. Menen suoraa päätä Kensingtonin palatsiin ja panen päreiksi parit korsetit voidakseni kirjoittaa naisesta, jonka mukaan siveä viktoriaaninen aikakausi sai nimensä. Työn kuluessa ymmärrän, että sekin määritelmä on virheellinen. Jos Viktoria elämässään jotain edusti, niin lämpöä, aistillisuutta ja läheisyyttä. Ei tarvitse kuin vähän raaputtaa pintaa, kun sen jo huomaa. Hän söi, joi, tanssi ja ratsasti. Niin, ja oli tosiaankin mielipuolisen rakastunut Albertiinsa. Miksi kaikesta tästä ei puhuta mitään Viktoriasta kertovissa esittelyissä, jotka löydän netistä ja hakuteoksista? Ministereitä ja titteleitä ja residenssejä kyllä luetellaan. Muttei mitään millä olisi jotain merkitystä, jos minulta kysytään. Ei mitään siitä, ettei Viktorian nimi oikeastaan edes ollut Viktoria vaan Alexandrina. Eikä siitä, että hänen äidinkielensä oli saksa ja että hänellä oli täysi työ päästä eroon saksalaisesta korostuksestaan. Ei mitään hänen intohimostaan teatteriin ja tanssiin. Ei sanaakaan siitä, että kruunun käyttäminen aiheutti hänelle päänsärkyä. Puhumattakaan synnytyspelosta. Jouduin kaivamalla kaivamaan saadakseni lähteistä irti edes jotain kiinnostavaa. Parhaat herkkupalat löytyivätkin alaviitteistä, kuvateksteistä, sivulauseista. Kaikesta tuli materiaalia romaaniini.
Työskentely romaanin parissa tuntui niin merkittävältä, että tajusin kirjoittavani vielä toisen ja kolmannenkin. Kolme romaania kolmesta naisesta kolmessa kaupungissa kolmella eri aikakaudella. Avainsanoja ovat kuninkaallisuus, vaatteet & kosmetiikka. On aika tuoda nämä naiselliset kiinnostuksen kohteet myös kirjallisiin salonkeihin.
Yllä kuvatun valossa tuntuu ironiselta, että romaanisarja sai alkunsa siitä, että kuuntelin passiivisesti miehen paasausta jalkapallosta. Sano jalkapallo, metsästys & sikarit. Ja anna sama painoarvo kuninkaallisuudelle, vaatteille & kosmetiikalle.

Tahvanainen on opiskellut kirjallisuutta Åbo Akademissa ja Tanskan kirjallisuutta sekä naistutkimusta Århusin yliopistossa. Asuttuaan kymmenisen vuotta Ahvenanmaalla hän muutti Helsinkiin vuonna 2013. Tahvanaisen kirjailijadebyytti oli runokokoelma fostren, jonka hän julkaisi 19-vuotiaana. Lyriikan lisäksi hän on kirjoittanut myös kolumneja, romaaneita, näytelmiä, kuunnelmia ja lastenkirjoja. Kahdessa viimeisessä kirjassaan Tahvanainen on kirjoittanut historian vahvojen naisten kohtaloista – Englannin kuningatar Viktoriasta kirjassa Kuningatar (2013) ja Coco Chanelista kirjassa Pikkumusta (2016).

Kuva: Birgitta Ara, Accordo, 1986

 

Margerita Zilliacus: Minun feminismini

Tänä kesänä pieni kaupunkini oli täynnä vaaleanpunaisia julisteita, joissa luki FEMINISTINEN KESÄ.
Näky oli aika uskomaton vanhalle feministille, joka oli 70-luvulla Helsingin yössä liimannut seinille feministisiä antipornojulisteita. Julisteissa oli stilisoidut naisen rinnat ja teksti:

” Minun rintani? Sinun rintasi? EI, vaan pääoman!”

Liimasimme julisteita salaa, poliisin pelossa, kun taas tämänvuotisen Pro Artibuksen julisteet on ripustettu nätisti luvallisille ilmoitustauluille.
Nähdessäni vaaleanpunaisia julisteita kysyn itseltäni, mitä olisin aktiivisena feministinä ajatellut niistä 70-luvulla?
Tai mitä olisin ajatellut niistä 50-luvulla, kun sain isoisältä kuusivuotissyntymäpäivänä farkut, joissa oli sepalus? Ilahduin valtavasti, en olisi voinut kuvitella parempaa lahjaa: sehän merkitsi siirtymistä pois naisellisista höpsötyksistä, vekkihameista, vaaleanpunaisesta väristä. Sittemmin olenkin käyttänyt farkkuja lähes päivittäin.

Lapsuuttani väritti kolme vuotta vanhempi veljeni: cowboy-leikkejä, urheilua, autoja, sähköjunia… Nukkeni istuivat yleensä siistissä rivissä lastenkamarin hyllyllä.
Meillä oli veljeni kanssa pitkään yhteinen huone, ja iltaisin kun valot oli sammutettu tai kynttilä puhallettu, me kuvittelimme tulevaisuutta: meistä tulisi kuuluisia urheilijoita ja menisimme molemmat naimisiin kauniin naisen kanssa, joka synnyttäisi meille hienoja lapsia! Minun nimeni olisi Peter!
Johdattivatko minut feminismiin farkut vai tiivis yhteiselo isoveljen kanssa, vai feministinen geeni, jonka ansiosta nuket ja vaaleanpunainen tylli tuntuivat vastenmielisiltä, vai varhainen oivallus siitä, että valta on miehistä ja että juuri siksi halusin leikkiä poikien leikkejä ja rakastin farkkuja – en tiedä. Selvää on, että olin jo lapsena tyytymätön yhteiskunnan minulle tuputtamaan tytön ja naisen rooliin.

Aloin opiskella Helsingin yliopistossa vuonna 1968 (onneksi jo ensimmäisenä vuonna naiset saivat pukeutua luennoilla pitkiin housuihin, mikä oli onnenpotku minulle ja farkuilleni – miten meidän muuten olisi käynyt?).
Vuosi 1968 oli yliopistossa myrskyisä ja merkitsi poliittista heräämistä minulle ja monille muille.
Vuonna 1973 sain yhteyden toisiin nuoriin naisiin, jotka olivat minun laillani tyytymättömiä paitsi yhteiskuntaan ja politiikkaan, myös moniin asioihin omassa elämässään. He olivat saaneet tarpeekseen – käyttääkseni kulunutta mutta paikkansapitävää kliseetä – kahvinkeitosta, tiskaamisesta ja seksiobjektin roolista myös ns. radikaaleissa yhteyksissä.
Ulkomaanmatkojen, kirjallisuuden ja henkilökohtaisten kontaktien ansiosta (feminismi oli jo tuolloin levinnyt sekä Tanskaan että Ruotsiin) ymmärsimme vähitellen, että henkilökohtainen on todellakin poliittista, että politiikka mitä suurimmassa määrin vaikutti meidänkin elämäämme. Tajuttuamme tämän aloimme tutkia naisena olemista ja perustimme Suomen ensimmäisen feministisen naisryhmän, Puna-akat.
Ryhmä otti itselleen nimen legendaarisessa Kirjavintti-kirjakaupassa järjestetyn näyttelynsä ”Naisen 9 elämää” yhteydessä. Kansainvälisenä naisten vuonna 1975 pidetyssä näyttelyssä esittelimme itsemme seuraavasti:

”Me olemme neitejä ja rouvia, tyttöjä ja typyköitä, naisenpuolikkaita ja neiti-ihmisiä, siskoja ja tyttäriä, neitsyitä ja äitejä, vanhapiikoja ja nuorikoita, palvelijattaria ja rakastajattaria, heiloja ja hempukoita, gimmoja ja pimuja, seksipommeja ja miehennielijöitä, vaimoja ja huoria, narttuja ja porttoja, hutsuja ja lunttuja, lumppuja ja lorttoja, juoruämmiä ja lörpöttelijöitä, äkäpusseja ja noitia.
Me olemme yhdeksän naista
Me olemme PUNA-AKAT”

Ryhmämme kokoontui usein, ja tapaamiset alkoivat aina ”miten on mennyt” -kierroksella: henkilökohtainen oli aina mukana. Me myös luimme paljon, keskustelimme ja suunnittelimme. Meillä oli hauskaa, olimme luovia ja villejä ja kyseenalaistimme lähestulkoon kaiken. Perustimme oman näyttelyn ja oman orkesterin, esitimme teatteria, järjestimme juhlia, leirejä, kursseja, seminaareja ja julkaisimme kahta lehteä: Nu går vi – Nyt mentiin ja Aikanainen – Kvinno tid.

Feministiryhmiä tuli lisää nopeaan tahtiin, aluksi lähinnä suomenruotsalaisissa piireissä, mikä johtui osittain yhteyksistämme Ruotsiin ja osittain siitä, että ”taistolaisuus” oli kovin hallitsevaa suomenkielisten potentiaalisten feministien joukossa.

Sitten kävi niin kuin yleensä käy: tulin raskaaksi, sain ensin yhden ja sitten toisen lapsen, muutin pois ja minusta tuli ennen pitkää yksinhuoltajaäiti.
Silloin aika loppui melkein kesken ja sen mukana aikani aktiivisena feministinä. Olen silti kantanut feminismiä mukanani ja se on vaikuttanut monin tavoin toimintaani niin yksityiselämässä kuin erilaisissa ammatillisissa rooleissa.

Niin, entä ne vaaleanpunaiset tyylikkäät ”Feministisen kesän” julisteet – mitä olisin ajatellut niistä 70-luvulla?
Olisin ehkä aluksi ollut riemuissani: vihdoinkin feminismi on näkyvillä, vihdoinkin se on hyväksytty! Hetken kuluttua olisin kuitenkin rypistänyt otsaani ja kysynyt itseltäni, onko feminismistä tullut salonkikelpoista, hyväksyttyä ja siten myös vaaratonta. Vaaraton feminismi, muotifeminismi, kimallefeminismi; meille se merkitsi alistavaa suvaitsevaisuutta. Feminismiä, joka on sopeutunut aikansa liberalismiin, populismiin ja individualismiin. Minussa asioita jatkuvasti kyseenalaistava ”noita” tai ”eukko” pohdiskelee: vai niin, entäpä sitten samapalkkaisuus, huonosti palkattujen ja aliarvostettujen naisten matalapalkkatyöt, kotiäitien eläkkeet, nainen seksiobjektina, seksuaalinen väkivalta, naiseuden jatkuva yhdistäminen kauneuteen. Sisäinen noitani miettii nykyistä hallitusta, kolmen miehen troikkaa, jonka ajamat muutokset kohdistuvat suuressa määrin naisten miehittämille matalapalkka-aloille; eukko muistuttaa minua yhteiskunnallisista epäkohdista ja naisiin kohdistuvasta väkivallasta, sekä täällä Suomessa että varsinkin maailmanlaajuisesti.

Pride-kulkueet tai sukupuolineutraalit vessat tai vaaleanpunaiset julisteet eivät riitä. Ilman totaalista yhteiskunnallista muutosta ei sukupuolten välille saada aikaan todellista oikeudenmukaisuutta. Feministinen taistelu on aina yhteiskunnallisesti vallankumouksellista.
Suon siis vaaleanpunaisille julisteille alistuneen hymyn kun näen niitä kaduilla ja ajattelen parhaaseen 70-lukulaiseen henkeen: taistelu jatkukoon!

(Kaikki yllä oleva lainkaan väheksymättä Pro Artibuksen Feministinen kesä 2017 -taidenäyttelyä)

Olen syntynyt ja kasvanut Helsingissä, mutta muutin 29-vuotiaana Länsi-Uudellemaalle, missä asun edelleen. Kesieni juuret ovat Länsi-Turunmaalla Nauvossa, ja sydämeni on viimeiset 20 vuotta ollut Länsi-Afrikassa.
Ilman juuria ja sydäntä minun olisi vaikea elää.
Olen työskennellyt muun muassa kirjastonhoitajana, Hangon kesäyliopiston vt. toiminnanjohtajana, Hangö Tidningenin päätoimittajana, maahanmuuttajien opettajana, Emmaus Westervikin toiminnanjohtajana ja nykyisin eläkeläisenä.
Olen 2000-luvulla tehnyt lukuisia matkoja Länsi-Afrikkaan, missä olen työskennellyt muun muassa eri kansalaisjärjestöissä Senegalissa, Guineassa, Sierra Leonessa ja Togossa. Olen kirjoittanut kokemuksistani lehtiartikkeleita ja kolme reportaasikirjaa, kuten Anne Rosenlewin kanssa senegalilaisnaisista kertovan Diina baax. Kyllä se siitä. Senegalin naisten uusi arki (suom. Laura Jänisniemi, UM 2003).

 

Kuva: Reija Meriläinen, Fight or Flight, 2015

 

Peppe Öhman: Trendikäs feminismi

Keväällä 2017 Helsingin kaupunginvaltuusto saa ensimmäisen edustajan Feministisestä puolueesta. Samana keväänä kaikki Suomen yhdeksäsluokkalaiset saavat Chimamanda Ngozi Adichien kirjan Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, ja feminismiä käyttävät haukkumasanana enää oikeistopopulistit ja ne, jotka eivät oikein seuraa aikaansa. Feminismistä on vihdoinkin tullut trendikästä. On hienoa olla tasa-arvoinen!

Feminismin trendikkyys on tietenkin hyvä uutinen, mutta toisaalta se on myös johtanut siihen, että kun kirjoitan feminismistä ja vanhempainvapaasta, joku aina ilmoittaa harjoittavansa feminismiä omalla tavallaan. Hän ei kenties elä tasa-arvoisesti perinteisellä tavalla, mutta tuntee itsensä silti tasa-arvoiseksi. Hän ei ehkä jaa kaikkea tasan, mutta kyseessä on hänen valintansa ja oikeutensa elää niin kuin haluaa. Toki jokainen saa elää niin kuin haluaa, mutta se ei suinkaan tarkoita, että tasa-arvo olisi määriteltävissä pelkkien tuntemusten perusteella.

Feminismin trendikkyyden ansiosta on ihmisiä, jotka toimivat ensin ja selittävät sitten jälkikäteen, miksi heidän toimintansa on feminististä. Feminismiä ei kuitenkaan ole se, että poseeraa seksikkäästi kameralle ja väittää siten ottaneensa kehonsa omaan hallintaansa ja olevansa objektin sijasta subjekti. Seksikäs poseeraaminen ei millään tavalla edistä feminismiä vaan vahvistaa vain normia, jonka mukaan naisen kuuluu olla hyvännäköinen ja haluttu. Pelkkä naisena oleminen ja jonkin harrastuksen parissa puuhasteleminen eivät nekään ole automaattisesti feminismiä. Esimerkiksi käyvät vaikkapa naiset, jotka harrastavat kutomista, brodeerausta tai ihonhoitoa ja kutsuvat sitä moderniksi feminismiksi sillä perusteella, että ovat ottaneet haltuun aikaisemmin naisellisena ja siksi alempiarvoisena pidetyn toiminnan. Puutarhanhoito, käsityöt tai ihonhoidosta bloggaaminen rahan ansaitsemiseksi eivät nekään ole feminismiä. Mukavia harrastuksia ne varmasti ovat, mutta eivät ne mitenkään edistä yhteiskunnallista tasa-arvoa.

Feminismi ei nimittäin ole harrastus, näkemys eikä tunne; se on tilastoja ja faktoja. Esimerkiksi vanhempainvapaan jakaminen puoliksi on feminististä toimintaa. Sen vastakohta taas – riippumatta siitä onko kyseessä ”tietoinen valinta” – eli että nainen ryhtyy kotiäidiksi ja mies käy töissä, ei kasvata naisen euroa eikä myöskään tee isistä tasa-arvoisia vanhempina, ei lisää naisten määrää päättävissä elimissä eikä tee naisten eläkkeistä tasa-arvoisia miesten eläkkeisiin nähden. Päinvastoin: se vain pönkittää patriarkaalista rakennetta, jossa naisen paikka on kotona ja miehen yhteiskunnassa.

Feministinen toiminta on usein epämukavaa. Se merkitsee uhrauksia ja vastarannan kiiskenä olemista. Se merkitsee vanhempainvapaan puolittamista silläkin uhalla, että perheen talous kärsii, se merkitsee vastaansanomista pomon sovinistisille vitseille, se merkitsee huonompiosaisten puolelle asettautumista, uskallusta jättäytyä normien ulkopuolelle ja tiedostaa oma etuoikeutettu asemansa.

Ei naisen jokaisen teon silti tarvitse olla feministinen. Poseeraa, kudo, tanssi ja hoida viherkasveja, jos se tuottaa iloa. Patriarkaatissa on mahdotonta elää täydellisen feminististä elämää. Naisen on yhtä mahdotonta kumota patriarkaatti yksinään kuin rodullistetun yksilön tuhota rasismi ja lakata olemasta alistettu. Siksi ei ole mitään syytä rangaista itseään ja muita kahteen kertaan vain siksi, ettemme ole täydellisiä feministejä.

Edellä sanottu ei tietenkään tarkoita, ettei meidän pitäisi asettaa itsellemme ja ympäristöllemme feministisiä vaatimuksia. Tasa-arvo ei toteudu itsestään, jos vain maltamme odottaa. Naisten äänioikeus, miesten oikeus koti-isyyteen, avioliitossa tehdyn raiskauksen luokitteleminen nimenomaan raiskaukseksi, naisten oikeus opiskella ja niin edelleen – kaikki tämä on saatu aikaan sillä, että joskus menneisyydessä joku on valinnut epämukavan aseman, taistellut vastaan ja lopuksi ottanut askelen kohti oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Aika voi toki parantaa kaikki haavat, mutta se ei tee yhteiskunnasta automaattisesti tasa-arvoisempaa. Tasa-arvoa lisää vain aktiivinen, epämukava toiminta.

Peppe Öhman on journalisti, kirjailija ja bloggaaja. Hän myös tuottaa podcasteja nimeltä Magnus och Peppes podcast ja Mellan raderna med Jihde och Öhman. Hän asuu tällä hetkellä Los Angelesissa, missä hän kirjoittaa, lukee ja luennoi toisinaan feminismistä.

 

Kuva: J.A. Juvani, 2017

Mathias Rosenlund: Miksi miehisyys on minusta epämukavaa

Se, että kirjoitan miehisyydestä, ei tietenkään tarkoita – toki uskon kohderyhmän ymmärtävän tämän – että se naisellisuus, johon tytöt ja naiset kasvatetaan, olisi mielestäni ongelmatonta, tai että antaisin sitä koskevalle keskustelulle vähemmän painoarvoa kuin keskustelulle miehistä. On nimittäin korkea aika, että miehet, sekä minä itse että muut, oppisivat – eivätkä vain joutuisi kokemaan – sen, että heidät kyseenalaistetaan, että heidät jyrätään ja niin edelleen. Siksi haluan itse miehenä antaa panokseni miehisyyden kehittämistä koskevan vastuun määrittelyyn niin, että se edistää kaikkien eikä vain toisten miesten hyvinvointia.
Alla luetellut syyt ovat vain pieni osa siitä kaikesta, minkä vuoksi en enää viihdy miehisyydessä.

***

Koska jo lapsena ja teini-ikäisenä opin, miten vastenmielistä on joutua näkemään millaista pahoinvointia ja ahdistusta aiheutuu, kun mies kohtelee naista alentuvasti ja sortavasti.

Koska suorituksiin perustuva yhteiskunta tuottaa miehiä, jotka eivät saa kokemuksia solidaarisuudesta sen vuoksi, että ihannemiehisyys on niin käsittämättömän individualistista.

Koska kasvoin perheessä, jossa minä ja kaksi veljeäni emme koskaan oppineet puhumaan keskenämme, sillä vasta aikuisena ja isänä opin näkemään sanat keinona ratkaista konflikteja.

Koska tiedän, millaista on miehenä joutua kuulemaan niin paljon paskaa sellaisen pikkuseikan vuoksi, että kävelee kaupungilla hame päällään.

Koska yhteiskunta on jo pitkään kasvattanut miehiä, jotka eivät ole koskaan oppineet, millaista on joutua kyseenalaistetuksi.

Koska lapset tarvitsevat aikuisia miehiä, jotka osaavat itkeä ja halata ja lohduttaa ja osoittaa, ettei fyysisessä koskettamisessa ole mitään pelättävää vaan se on arvokasta ja inhimillistä.

Koska oman poikani pitää nähdä ja kuulla, että jotkut hänen ystävistään ovat homokammoisia, koska hän ylipäätään joutuu alttiiksi näkemyksille joiden mukaan on ihmisiä, jotka vihaavat toisia ihmisiä vain siksi, että he ovat erilaisia vaikkapa sukupuoliselta suuntautumiseltaan. Koska oma tyttäreni joutuu jo nuorella iällä kokemaan, että pojat kasvatetaan pojiksi ja että hän ei siitä syystä saa itselleen samanlaista tilaa ja sijaa.

Koska miehisen ja naisellisen väliset rajat ovat niin tiukkoja ja koska naiset osallistuvat niiden ylläpitämiseen vähemmän kuin miehet.

Koska ylipäätään on olemassa sellainen sanonta kuin be a man.

Koska minun on vaikea itkeä muiden nähden, ei siksi että itkemisessä olisi mitään hävettävää, vaan siksi, että olen sisäistänyt sen miehisyyden, jota meille tarjoillaan televisiossa, elokuvissa, tiedostusvälineissä, kaveriporukoissa. Koska sisäistämisen tiedostaminen on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa sen kumoaminen.

Koska syy siihen, että olen nykyisin sellainen kuin olen, ei johdu hyvistä esikuvista vaan siitä, että olen joutunut yksin selvittämään, miten voin elää miehenä ilman, että siirtäisin oman lapsuusperheeni vahingolliset käyttäytymiskaavat eteenpäin. Koska tiedän, että monet miehet elävät samassa tilanteessa; koska monet miehet haluavat olla oikeudenmukaisempia, solidaarisempia ja tasa-arvoisempia kuin omat isänsä, ja joutuvat elämään ilman vuorovaikutusta ja vuoropuhelua siitä, miten miehisyydestä voidaan tehdä parempaa.

Koska en pysty muistamaan yhtään ainutta kertaa, jolloin nainen olisi pilkannut minua lihavuudesta, mutta kylläkin monta, jolloin sen on tehnyt mies.

Koska suurimman osan aikuisikääni olen ollut hämmentynyt omasta seksuaalisuudestani, koska minulla ei ole ollut sanoja sen käsittelemiseksi. Koska olen kasvanut yhteiskunnassa, jossa valtaosa miesten seksiä ja seksuaalisuutta koskevasta puheesta on kerskailua ja alentavia huomautuksia naisista ja homoista.

Koska olen niin usein törmännyt kaupungilla iltaisin ja öisin naisiin, jotka pelkäävät minua ja kiihdyttävät askeleitaan tai kääntyvät toiseen suuntaan. Koska minusta on kuvottavaa, että heidän on elettävä sellaisen epäoikeudenmukaisen, mutta ymmärrettävän pelon kanssa.

Koska miehet, jotka lyövät, ovat oppineet, että niin mies tekee.

Mathias Rosenlund 2013. Photo by Mary Saaritsa

Mathias Rosenlund (s. 1981) on kahden lapsen isä, kirjailija ja freelance-kirjoittaja. Hän on opiskellut kirjallisuutta ja historiaa Helsingin yliopistossa. Rosenlund on kirjoittanut kirjat Kopparbergsvägen 20, Svallgränden 5, sekä näytelmän Kopparbergsvägen 2.0.

Kuva: Reija Meriläinen, Mimi Lost Mind (screenshot), video 2014

 

Sepideh Rahaa: Minun feminismi: menossa nykyhetkestä toisaalle

En pysty kertomaan kuka olen, ellet myönnä minun olevan olemassa.
-Imamu Amiri Baraka

Ihminen on jatkuvassa muutostilassa syntymästä kuolemaan. Minulle feminismi on kuin lähde, josta ammennan voimaa ”oman itsen” muovautumiseen; feminismin avulla voimme kohdata itsemme eri tavalla kussakin yhteiskuntapoliittisessa tilanteessa. Voin oman elämänhistoriani perusteella todeta, miten paljon kokemukset vaikuttavat persoonallisuuden kehittymiseen. Siksi uskon, että välillä on hyvä tarkastella omaa kehityskaartaan ja pohtia, miten kehomme kohtaa maailman ja miten tämä kohtaaminen muokkaa identiteettiämme, sitä millaisia me olemme ja millaisia meistä tulee. Voimme hyödyntää kaikkea kohtaamaamme oppiaksemme tiedostamaan valtarakenteet ja puolustamaan tasa-arvoa kaikille eikä vain osalle tämän maailman ihmisistä. Voimme oppia elämään politisoituneessa kehossamme sopeutumatta tilanteeseen ja elämään sen sijaan oman totuutemme mukaan samalla kun muutamme sitä, käyttämään läsnäoloamme kaatamaan vallan hegemonia, joka pyrkii vaikuttamaan arkeemme monin tavoin.

Ajattelen niitä hetkiä, jolloin syntyy tarve muutokseen, tarve vahvistaa itseämme kestämään paineet; hetkeä kun meille tarjoutuu tilaisuus, hetkeä nousta ja sanoa ääneen kaikki se, mistä ei puhuta; kun keräämme kaikki voimamme yhteen, jotta voimme luoda väylän kohti kirkkaampaa tulevaisuutta meille ja läheisillemme. Minulle feministinä oleminen merkitsee aktiivista toimintaa sekä elämässä että nykytaiteessa, yksilön havainnon yhdistämistä yhteisölliseen havaintoon, kun ihminen luo uutta muille ihmisille, tuottamalla meidän ajallemme välttämätöntä tietoa ja vuoropuhelua. Se pakottaa minut kyseenalaistamaan rodullistettujen naisten sukupuoleen, identiteettiin, kulttuuriin ja elämänkokemukseen liittyviä, keinotekoisia diskursseja. Nykytaiteen ja sen keinojen avulla luon tiloja, joissa voidaan tutkia yksilön ja yhteiskunnan välisten suhteiden vaihtoehtoisia muotoja, joissa taide toimii katarsiksena ja muovaa osia todellisuudesta tai elämänkokemuksesta niin, että vuoropuhelu merkitysten muuntuvuuden ja liikkuvuuden kanssa käy mahdolliseksi.

Feminismi on minulle uskoa aktivismiin ja osallisuutta yhteiskunnalliseen liikkeeseen, jota Angela Davis kuvaa seuraavasti: ”Aktivismin merkitys on nimenomaan siinä, että se tarjoaa ihmiselle mahdollisuuden antaa panoksensa ja nähdä itsensä ei suinkaan yksilönä ja yksilön saavutuksina vaan osana käynnissä olevaa historiallista liikettä.”

Feminismi tarjoaa minulle keinon oman yhteiskunnallisen asemani uudelleenmäärittelyyn ja toimintaan, ja samalla se paljastaa, millaista osaa nationalismi näyttelee elämässämme, miten se määrittelee tilan aina reviirikseen, miten se vaikuttaa identiteetin rakentumiseen. Feminismi korostaa yhteiskunnallisen asemoinnin välttämättömyyttä, josta Donna Haraway kirjoittaa: ”Oman position jatkuva muuttaminen” mahdollistaa näkemisen ”alistettujen näkökulmasta, jotta näkee tarkasti”, jotta voi tutkia kenen narratiivista on kysymys. Stuart Hallin mukaan ”sosialismin on tänä päivänä vastattava ihmisille siellä, missä heidän elämänsä on, missä he tuntevat, ovat liikutettuja, kärsiviä, turhautuneita.” Koska ”meidät” rodullistetut naiset usein ”oletetaan” rodullistetuiksi ja joudumme siksi kantamaan edustamisen taakkaa, rodusta ja sen aiheuttamista ongelmista keskusteleminen katsotaan meidän tehtäväksemme. Totean kuitenkin painokkaasti, että on kaikkien ihmisten velvollisuus keskustella rodullistamisesta ja vastustaa sen normalisoitumista kaikissa yhteiskunnissa.

Suomessa asuvana iranilaisnaisena käytän elämään liittyviä tarinoita nykytaiteen, stereotyyppisten representaatioiden ja identiteetin välisten jännitteiden käsittelemiseen kysymällä: ”Kenen ääni kuuluu kaikissa näissä representaatioissa? Mitä me esitämme taiteen avulla, ja miten se liittää meidät maailmaan ja maailman meihin?” Stuart Hallin määritelmän mukaisesti identiteetti on taistelun näyttämö, kulttuuri puolestaan elävä, dynaaminen järjestelmä. Jos siis maailma ei suostu hyväksymään sinua, on sinun tehtäväsi muuttua. Identiteetit liittyvät kysymyksiin historian, kielen ja kulttuurin resurssien käytöstä tulemisen, ei olemisen prosessiin: tärkeää ei siis ole ”keitä me olemme” tai ”mistä me tulemme”, vaan mitä meistä kenties voisi tulla, miten meidät on esitetty ja miten se liittyy siihen, miten me voisimme esittää itsemme. Identiteetti rakentuu sisältä käsin, ei ulkoisen representaation kautta. Loppujen lopuksi feminismi voimaannuttaa minua ja muita elämään totuudessamme ja muutoksessa, kohtaamaan vastoinkäymiset elääksemme vahvasti stereotyyppisten kuvien ja representaatioiden ulkopuolella, elämään ilman sitä kulttuurista väsymystä, joka kohtaa kaikkia eksotiikan kautta alistettuja naisia länsimaissa ja rajoitusten kautta alistettuja naisia Lähi-idässä, missä vain harva saa elää ilman toistuvaa itsen representointia.

Sepideh Rahaa (Iran, 1981) on monialainen taiteilija. Hän asuu ja työskentelee Helsingissä. Rahaa tutkii teoksissaan elämää ja sen muutoksia menneen ja nykyhetken välillä. Hänen taiteensa painopiste on kulttuuristen ja yhteiskuntapoliittisten olosuhteiden heijastuminen yksilön elämässä. Keho ja sen performatiivisuus ajassa ja tilassa ovat tärkeitä elementtejä Rahaan taiteessa, jossa yhdistyvät muisti, yhteenkuuluvuudentunne ja henkilökohtaiset kertomukset yhdessä elämisestä.

 

Kuva: Cris af Enehielm, De Vilda, 2000-2017

Panda Eriksson: Feminismini ei ole täydellinen

”Minun feminismini on intersektionaalista” – näillä sanoilla aloitan, kun minulta kysytään, mitä feminismi on. Ruotsin sukupuolentutkimuksen informaatiokeskus Nationella sekreteriatet för genusforskning kutsuu sitä nimellä normsamverkan, normien yhteisvaikutus. Yksilön yhteiskunnallista asemaa määrittävät monet eri tekijät. Ihminen täyttää jonkin normin, mutta jää kenties toisen ulkopuolelle. Sukupuoleen perustuva analyysi jää tyhjäksi, ellemme pohdi samalla esimerkiksi ihonväriä, sukupuolista suuntautumista, sukupuolen ilmaisua, toiminnallisuutta ja luokkaa.

Minun feminismini aprikoi: mitä voin sanoa vallasta, olenhan valkoihoinen, melko keskiluokkainen, korkeasti koulutettu muunsukupuolinen suomalainen, jolla on kroonisia sairauksia? Lähtökohtana on, ettei sukupuolta voi erottaa muista kategorioista. Käytännössä se on käsittämättömän vaikeaa. Ymmärrän olevani etuoikeutettu, kun kirjoitan kahvilassa kolumneja MacBookilla ja juon vegaanisella valkosuklaasiirapilla maustettua soijalattea. Kun yksikään poliisi ei pysäytä minua ihonvärini perusteella tarkistaakseen papereitani. Kun vasta 20-vuotiaana tajusin, että ihonvärinen laastari on ihonväristä vain valkoihoisille. Välillä pohdin, ymmärtävätkö muut olevansa etuoikeutettuja, kun he voivat noin vain mennä yleiseen käymälään joutumatta miettimään, miltä juuri tänään näyttävät. Olenko ajanut partani? Olenko meikannut? Uskallanko mennä? Olen piinallisen tietoinen tästä kaikesta silloin, kun niveliäni särkee niin, että haluan vain käpertyä peiton alle loppuelämäkseni, vaikka puhelin kilahtelee jatkuvasti – piristy, tule mukaan ulos!

Minun feminismini pohjautuu luonnollisesti myös suomalaiseen feminismiin. Suomessa feminismin esikuvana pidetään usein Minna Canthia, joka kirjoitti naisten köyhyydestä, koulutuksesta ja seksuaalisuudesta 1800-luvun yhteiskunnassa. Puhumme myös usein suffrageteista, kun puhumme feminismin historiasta – me Suomessa olemme ylpeitä siitä, että annoimme naisille ääni- ja edustusoikeuden ”jo” vuonna 1906. Feminismi siirtyi varsin nopeasti akateemiseen maailmaan, mikä heijastaa suomalaisten ihastusta koulutukseen. Se elää kuitenkin myös korkeakoulujen ulkopuolella, kaduilla, seinillä, helsinkiläisen baarin miestenvessassa, jonka oveen joku on kirjoittanut tussilla: transmies kusi täällä eikä tullut maailmanloppu.

Minun feminismini lähtee siitä, että enemmän tai vähemmän kunnioitettu herra pääministeri on väärässä, kun kuluvan kauden hallitusohjelmasta saamme lukea, että Suomi on [jo] tasa-arvoinen yhteiskunta. Suomi ei ole tasa-arvoinen yhteiskunta. Maailma ei ole tasa-arvoinen maailma. Tilastokeskuksen mukaan naisen euro Suomessa vuonna 2017 on edelleenkin noin 82 senttiä. Toimin muutamissa aatteellisissa yhdistyksissä, ja niiden kokouksissa kuulen ihmisistä, jotka ovat odottaneet sairauspäivärahaansa tai sosiaaliavustusta useita kuukausia ja ottaneet pikavippejä voidakseen maksaa vuokran, ihmisistä jotka eivät saa tarvitsemaansa terveydenhoitoa sillä perusteella, että heiltä puuttuu rahaa, ota yksi Burana ja tule takaisin jos se ei auta. Muistan miltä tuntui, kun jaoimme ihmisille hygieniatuotteita Tampereen seudulla sijaitsevassa pakolaisten vastaanottokeskuksessa ja he – ihmiset jotka ovat erivärisiä kuin minä – repivät niitä käsistäni hokien samalla please, shampoo, please. Onko kukaan hallituksen ministereistä koskaan ollut tilanteessa, jossa häneltä on aneltu hygieniatuotteita? Entä onko kukaan heistä saanut kuukautisia niin, ettei saatavilla ole kuukautissiteitä? Eivätkö nämä ole mitä suurimmassa määrin feministisiä kysymyksiä tämän päivän Suomessa?

Minun feminismini on sitä, että selitän selittämästä päästyäni, että sanalla feminismi on valtava historiallinen painoarvo, jota me kunnioitamme esimerkiksi niin, ettemme kutsu F!-puoluetta tasa-arvopuolueeksi. Että se on ja sen täytyy olla nimeltään feminismi, koska naiseudesta rangaistaan niitäkin jotka eivät ole naisia – että patriarkaatti hallitsee yhteiskuntaamme ja ajatteluamme siinä määrin, että pidämme itsestäänselvyytenä, että asiat ovat miehille yhdellä ja naisille toisella tavalla eikä muita sukupuolia ole. Että ”poikatyttö” on myönteinen sana, jolla luonnehditaan mukavaa, toimeliasta tyttöä, kun taas sellaista sanaa kuin ”tyttöpoika” ei ole edes olemassa. Että kun pojat solvaavat toisiaan yläasteen pihalla, he käyttävät sanoja homo ja neiti – sanoja, joihin minun maailmassani ei liity mitään kielteistä mutta jotka kertovat siitä, että on epätoivottavaa olla naisellinen. Miten voisimmekaan kutsua sitä muuksi kuin feminismiksi, kun nimenomaan perinteisesti feminiiniseksi koodatut ominaisuudet ovat juuri niitä, jotka kitketään pojista nuorena? Älä itke, tytöt vaan itkee. Pojat ei tanssi.

Minun feminismini lähtee siitä, että se on epätäydellistä ja puutteellista mutta pyrkii parhaansa mukaan toimimaan oikein. Ehkä feminismi vielä jonakin päivänä on tarpeetonta, kun se kuuluu tasa-arvopuolueeseen, jossa kaikki käyvät vuoropuhelua toistensa kanssa, jossa musliminaiset saavat pitää hijabiaan rauhassa ja kaikille maksetaan oikeudenmukaista palkkaa ja niin paljon tukea kuin he tarvitsevat voidakseen olla mukana yhteiskunnassa, mutta se päivä ei ole tänään. Tänään me jatkamme taistelua.

Panda_Eriksson_fotograf_Kaisa_Sojakka

Panda on 26-vuotias muunsukupuolinen turkulainen ja LGBTIQ+ -aktivisti. Hän on Trasekin puheenjohtaja, sukupuolen sekä transtutkija ja Feministisen puolueen aktiivi. Pandan feministinen esikuva on Tove Jansson ja hän rakastaa kimalletta, kissoja ja Assam-teetä.

 

Kuva: J.A.Juvani från ”The Lovers – Essays”, 2017


Juha-Heikki Tihinen
: Feminismin välttämättömyydestä

Olen feministi. Feminismi on minulle kriittistä ajattelua ja valtarakenteiden paljastamista. Se on politiikkaa, ja se paljastaa yksityisen ja julkisen yhteydet. Feminismi, tai oikeastaan feminismit (niitä on monta), on henkilökohtaisuuden poliittisuutta.

Nykytaiteessa feminismi on eräänlainen ainaläsnäoleva kumppani, sillä esimerkiksi ajatukset henkilökohtaisen poliittisuudesta, ruumiillisuuden merkityksestä ja idea toisin tekemisestä ovat hyvin käytettyjä tekemisen tapoja myös taiteessa. Nykytaide kommentoi vallitsevia arvoja, mutta on myös kykeneväinen kyseenalaistamaan ne, minkä lisäksi taideteos voi helposti myös käsitellä erilaisia todellisuuksia ja esitellä identiteettien moninaisuutta.

Feminismi on minulle unelma maailmasta, jossa tasa-arvo, moninaisuus ja oikeudenmukaisuus ovat vallitsevia arvoja ja käytäntöjä. Tätä maailmaa ei valitettavasti tulla kovin helposti näkemään enkä tiedä onko sillä mahdollisuuksia toteutua, mutta unelma on välttämätön ja kallis. Muuten ei ole tätä päivää eikä tulevaa, jos emme halua uskoa muutoksen mahdollisuuteen.

Feminismeissä minua houkuttelee miten niissä on kyse on vapautumisesta ja mahdollisuudesta nähdä stereotypioiden lävitse. Jos ajattelemme esimerkiksi kansallista historiaamme niin meidän on syytä muistaa, että vuoteen 1901 saakka naisten tuli hakea erivapautta ”sukupuolensa aiheuttamasta esteestä ”, jos hän halusi opiskella Helsingin yliopistossa. Valtion virkaan saattoi nainen päästä vasta vuoden 1926 jälkeen, jolloin hänen sukupuoltaan ei enää nähty esteenä asialle. Kuitenkin samassa yhteiskunnassa, jossa pidettiin kiinni rajoituksesta virkojen, naisilla oli ollut äänioikeus jo vuodesta 1906 alkaen.
Vaikka suomalaisessa yhteiskunnassa näyttääkin edellisen perusteella vallitsevan joillakin alueilla jo historiallinen tasa-arvoisuus, on syytä muistaa kuinka tuloerot näkyvät edelleen, suurten puolueiden puheenjohtajat ovat kaikki valkoisia ja keski-ikäisiä miehiä ja muutenkin vallanhuipulla vallitsee maskuliininen dominanssi. Transihmiset pakkosterilisoidaan maasamme sukupuolen korjauksen yhteydessä automaattisesti, minkä lisäksi he kohtaavat edelleen paljon ennakkoluuloja ja jopa syrjintääkin. Lisäesimerkkejä on helppo keksiä. Feministisellä ajatuksella tasa-arvosta ja erilaisten identiteettien tasaveroisuudesta on siis edelleen kysyntää. Tämä on totta juuri, silloin kuin rasismia ja erilaisiin vähemmistöihin kohdistuva vihaa ilmenee yhteiskunnassamme aivan liian paljon. Feministinen kesä -näyttelyllä on taustanaan ajatus moniarvoisen ja -monikulttuurisen yhteiskunnan tärkeydestä.

Feministinen kesä on näyttely, joka puhuu feminismistä ja sen perinnöstä kuvataiteessa. Näyttelyn viisi taiteilijaa Birgitta Ara, Cris af Enehielm, J.A. Juvani, Reija Meriläinen ja Lena Seraphin edustavat eri sukupolvia ja erilaisia tekemisen tapoja. Näyttelyn perusideana on feminismin monimuotoisuus ja se, että sen oivallus identiteettien merkityksestä taiteen aiheena ja materiaalina ovat perustavanlaatuisia keksintöjä. Feministinen kesä haluaa myös nostaa esiin feminismin, ja muiden valtarakenteita kriittisesti pohtivien ajattelutapojen merkityksen yhteiskunnallemme. Samalla näyttely kertoo myös identiteettien moninaisuudesta ja siitä, miten ne ovat monimutkaisempia ja epäyhtenäisempiä kuin usein ajattelemme. Tämä tarkoittaa sitä, että monet meistä olemme erilaisten ja keskenään ristiriitaistenkin ominaisuuksien kokoelmia emmekä pelkästään yhtä ja samaa. Tätä erilaisuutta juhlistamme Feministinen kesä -näyttelyn myötä.

Feministisen taiteen perinteessä on ollut usein kysymys vaihtoehtoisen ja uudenlaisen estetiikan luomisesta. Tällä tavoin on mahdollista haastaa vanha järjestys ja nostaa esiin sivuutettuja teemoja ja kokemuksia. Tämä on mielestäni myös nykytaiteen ominaisuus, joka näkyy siinä, että nykytaide puhuu tästä ajasta tavalla, joka keskustelee perinteen kanssa. Välillä tämä ilmenee perinteen haastamisena ja joskus myös sen hylkäämisenä. Feministinen kesä on myös puheenvuoro kriittisen ajattelun tarpeellisuudesta ja siitä, miten taide auttaa meitä näkemään sovinnaisten ajatuskulkujen ulkopuolelle.

 

FD Juha-Heikki Tihinen on Pro Artibus -säätiön kuraattori